Sekalaiset muistiinpanoni: - Ennen 30 minuutin kohtaa on puhetta sydämestä. Olisi ollut hyvä esittää sydämen määritelmä, joka siis tarkoittaa ihmisen tahdon ja passioiden yhdistelmää. Näin siksi, että passiot ovat tahdon ohjaama "toimeenpaneva elementti" ja sydän tarkoittaa siten kutakuinkin toimintakyvyn laatua (esimerkiksi määrän sijaan), etenkin suuntautumista oikeaan tai väärään. - Rakkaus sen tomistisessa merkityksessä, myös 1Kor. 13:n caritas, tarkoittaa ensisijaisesti rakkautta Jumalaan. Ei rakkautta lähimmäiseen, kauimmaiseen tai yhteisöön. (Luuk. 10: 27) - Lähimmäisen käsitteen alkuperäinen merkitys on ollut "toinen kristitty", mutta nykyään arkikielessä sillä tarkoitetaan Nietzschen "kauimmaisenrakkautta" eli altruismia eli rakkautta kehen tahansa ihmiseen. - Poiketen 44 minuutin kohdalla sanotusta on myös olemassa näkemys, jonka mukaan ihminen Jumalan kuvana koskee ihmistä älyllisenä, hengellisyyteen, eettiseen ja moraaliseen ajatteluun ja tahtomiseen kykenevänä olentona, eikä sisällä ihmisen ruumista. Ihminen ei ole Jumalan kuva erotuksena eläimistä siksi, että ihmisen ruumis on erilainen, vaan nimenomaan älyllisten kykyjensä vuoksi. - Puhdas altruismi on modernin ajattelun ilmiö, eikä esiinny käsitteenä eikä problematiikkana ollenkaan keskiajan filosofiassa. Se on paradoksi. Ja paradoksi ei tarkoita "ymmärryksen ylittävä", vaan määrittelemätön tai olematon, merkityksessä itsensä kumoava tai sisäisesti ristiriitainen. - Vertaus laupiaasta samarialaisesta on oikein ymmärrettynä vertaus juutalaisesta ojassa. Sillä tarkoitetaan opettaa kiitollisuutta, ei altruismia. Kuulijan on tarkoitus samaistua juutalaiseen, ei samarialaiseen. Vertaus on vastaus kysymykseen jakeessa Luuk. 10: 29. Vastaus ei ole "kaikki maailman ihmiset ojassa", vaan "se, joka auttaa minua". - Onnellisuuden käsitteen kanssa täytyy varoa ilmiötä, jonka voisi parhaiten tiivistää lausahdukseen, että "Jumala on onnellisuus, mutta onnellisuus ei ole Jumala". Toisen on oltava aina etusijalla toiseen nähden. Jumala voi olla ristiriidassa sen kanssa, minkä ihminen kokee onnellisuudekseen. Ihmisen käsitys onnellisuudesta voi olla vajaa tai vääristynyt. - Koko ajatus ihmisen korjaamisesta, korjattavuudesta tai korjautuvuudesta on luterilaisen opin vastainen jos se käsitetään hengellisesti. Jos ei käsitetä, niin se on sitä "psykologista puuhastelua", joka luennossa torjutaan. Paitsi jos hengellisyys itsessään käsitetään jotenkin fuusioituneeksi naturalismin kanssa. Kuten että Kristus inkarnoitui siten, että kulttuuri ja yhteiskunta sinänsä muuttuivat hengellisiksi ilmiöiksi eräänlaisen "spirituaalisen evoluution" merkeissä. Vatikaani opettaa tätä nyt, myös Ratzinger opetti, mutta katolisuus ei opettanut näin ennen vuotta 1958. - Luterilaisen sielunhoidon muutoksesta 1960-luvulla sanottiin, että kärsimystä pidettiin rangaistuksena, kun nykyään sitä pidetään lähinnä käsittämättömänä (esimerkkinä Jarkko Haapasen kirja ja opetukset aiheesta). Poissa on ajatus, että se olisi koettelemus eli ihmisen tilaisuus rakastaa Jumalaa, kuten sanoo 1Kor. 3: 13, Room. 5: 4 tai Jeremias Drexelin Heliotropium. - Vastausta vaille jäävä kysymys luennossa näyttää laajemminkin olevan, että onko hyveiden tarkoitus kohdistua ensisijaisesti Jumalaan vai luomakuntaan. Jos näitä pidetään samana asiana tai luomakunta asetetaan etusijalle, ollaan nominalismissa ja voluntarismissa, vaikka ne luennossa nimellisesti (pun intended) torjutaankin. - Ihmisen pitäminen itseistarkoituksena on määritelmällinen umpikuja. Mutta toisin kuin luennossa, rakkauden lisääminen kuvaan ei pelasta sitä. Jos murhanhimoinen diktaattori on itseistarkoitus, niin silloin siihen sisältyy hänen murhanhimonsa. Kun taas jos tarkoitus on rakastaa diktaattorista murhanhimo pois, niin silloin se periaate, että ei saa murhata, on korkeampi päämäärä kuin itse diktaattori. Näistä kumpikaan ei ole itseistarkoitus, vaan sitä voi olla vain Jumala. Moderniin ajatteluun kuuluu monessa kohdassa epäselvyys, jossa psyykkinen ihminen voi olla hämärästi löydettävissä Jumalan paikalta. Myös mutta ei pelkästään kun puhutaan altruismista, onnellisuudesta, elämästä lahjana, ilmaisesta armosta, rakkaudesta ja lähimmäisistä. - Noin 53 minuutin kohdalla kokonaan ohitettu dia mainitsee kauniin ihmisyyden. Kauneuden voi parhaiten käsittää siten, että kaunis asia on "(totuuden valossa) haluttava tai halun kohteeksi sopiva". Hyve-etiikan käsittäminen rajatusti tämän synonyyminä jättää edelleen vastaamatta siihen, että mitä tarkalleen tulisi haluta: Tavoitellaanko tällä kaikella luonnollisen vai hengellisen ihmisen onnellisuutta? Näiden näkeminen samana asiana tai luonnollisen asettaminen etusijalle vie nominalismiin ja voluntarismiin. - Dia 54 minuutin kohdalla sanoo tiettyjä luonteenpiirteitä itseisarvollisesti hyviksi ja rakastettaviksi, vaikka tarkoitti varmaan sanoa 'määritelmällisesti'. Itseisarvoisia ne olisivat vain jos ihminen käsitettäisi naturalistisesti. Muuten olisi hyve-etiikan sijaan parempi puhua "hyvemoraalista", koska käsitellyt hyveet ovat nimenomaan moraalisia. Moraali koskee ajattelun alueena keinoja ja välineitä. Tälle rinnasteisesti viisaus on eri asia älyllisenä hyveenä (Jumalan tunteminen, josta seuraa caritas, Jumalan rakastaminen) ja moraalisena hyveenä (prudentia, joka luennossa on mainittu). Voidaan jopa sanoa, että etiikka käsitteenä on korvike Jumalalle ja keino siirtää luomisen telos luomakunnan sisään. - Luennossa sanotaan, että Jumala pyhittää ihmistä "jos ihminen ei estä". Moni kohta Raamatussa ja myös aikaisempi katolinen oppi antaa käsityksen, että pyhitys itsessään on ihmisen itse koetun tietämisen ja tahtomisen muuttumista, eli tapahtuu valintojen kautta. Luterilainen ajattelu usein välttelee ottamasta kantaa tähän. Mutta päätyy aina siihen, että pyhitys on ihmisen omalle tiedolle ja tahdolle näkymätöntä. Eli sitä ei voi edistää mitenkään. Paitsi ehkä osmoottisesti, oleskelemalla seurakunnassa. - Kohdassa tunti ja 23 minuuttia edellinen huomioni tai huolenaiheeni luomisen teloksesta luomakunnan sisäisenä esitetään avoimesti tosiasiana. Hieman myöhemmin kahdestoista sovellus tekee ilmeiseksi, että ihmisen kulttuurin ja yhteisöjen katsotaan olevan "jumalallistuneita". Keskiajan ajattelun mukaan tämä käänne on psyykkisen ihmisen luulemista hengelliseksi ihmiseksi.
Sekalaiset muistiinpanoni:
- Ennen 30 minuutin kohtaa on puhetta sydämestä. Olisi ollut hyvä esittää sydämen määritelmä, joka siis tarkoittaa ihmisen tahdon ja passioiden yhdistelmää. Näin siksi, että passiot ovat tahdon ohjaama "toimeenpaneva elementti" ja sydän tarkoittaa siten kutakuinkin toimintakyvyn laatua (esimerkiksi määrän sijaan), etenkin suuntautumista oikeaan tai väärään.
- Rakkaus sen tomistisessa merkityksessä, myös 1Kor. 13:n caritas, tarkoittaa ensisijaisesti rakkautta Jumalaan. Ei rakkautta lähimmäiseen, kauimmaiseen tai yhteisöön. (Luuk. 10: 27)
- Lähimmäisen käsitteen alkuperäinen merkitys on ollut "toinen kristitty", mutta nykyään arkikielessä sillä tarkoitetaan Nietzschen "kauimmaisenrakkautta" eli altruismia eli rakkautta kehen tahansa ihmiseen.
- Poiketen 44 minuutin kohdalla sanotusta on myös olemassa näkemys, jonka mukaan ihminen Jumalan kuvana koskee ihmistä älyllisenä, hengellisyyteen, eettiseen ja moraaliseen ajatteluun ja tahtomiseen kykenevänä olentona, eikä sisällä ihmisen ruumista. Ihminen ei ole Jumalan kuva erotuksena eläimistä siksi, että ihmisen ruumis on erilainen, vaan nimenomaan älyllisten kykyjensä vuoksi.
- Puhdas altruismi on modernin ajattelun ilmiö, eikä esiinny käsitteenä eikä problematiikkana ollenkaan keskiajan filosofiassa. Se on paradoksi. Ja paradoksi ei tarkoita "ymmärryksen ylittävä", vaan määrittelemätön tai olematon, merkityksessä itsensä kumoava tai sisäisesti ristiriitainen.
- Vertaus laupiaasta samarialaisesta on oikein ymmärrettynä vertaus juutalaisesta ojassa. Sillä tarkoitetaan opettaa kiitollisuutta, ei altruismia. Kuulijan on tarkoitus samaistua juutalaiseen, ei samarialaiseen. Vertaus on vastaus kysymykseen jakeessa Luuk. 10: 29. Vastaus ei ole "kaikki maailman ihmiset ojassa", vaan "se, joka auttaa minua".
- Onnellisuuden käsitteen kanssa täytyy varoa ilmiötä, jonka voisi parhaiten tiivistää lausahdukseen, että "Jumala on onnellisuus, mutta onnellisuus ei ole Jumala". Toisen on oltava aina etusijalla toiseen nähden. Jumala voi olla ristiriidassa sen kanssa, minkä ihminen kokee onnellisuudekseen. Ihmisen käsitys onnellisuudesta voi olla vajaa tai vääristynyt.
- Koko ajatus ihmisen korjaamisesta, korjattavuudesta tai korjautuvuudesta on luterilaisen opin vastainen jos se käsitetään hengellisesti. Jos ei käsitetä, niin se on sitä "psykologista puuhastelua", joka luennossa torjutaan. Paitsi jos hengellisyys itsessään käsitetään jotenkin fuusioituneeksi naturalismin kanssa. Kuten että Kristus inkarnoitui siten, että kulttuuri ja yhteiskunta sinänsä muuttuivat hengellisiksi ilmiöiksi eräänlaisen "spirituaalisen evoluution" merkeissä. Vatikaani opettaa tätä nyt, myös Ratzinger opetti, mutta katolisuus ei opettanut näin ennen vuotta 1958.
- Luterilaisen sielunhoidon muutoksesta 1960-luvulla sanottiin, että kärsimystä pidettiin rangaistuksena, kun nykyään sitä pidetään lähinnä käsittämättömänä (esimerkkinä Jarkko Haapasen kirja ja opetukset aiheesta). Poissa on ajatus, että se olisi koettelemus eli ihmisen tilaisuus rakastaa Jumalaa, kuten sanoo 1Kor. 3: 13, Room. 5: 4 tai Jeremias Drexelin Heliotropium.
- Vastausta vaille jäävä kysymys luennossa näyttää laajemminkin olevan, että onko hyveiden tarkoitus kohdistua ensisijaisesti Jumalaan vai luomakuntaan. Jos näitä pidetään samana asiana tai luomakunta asetetaan etusijalle, ollaan nominalismissa ja voluntarismissa, vaikka ne luennossa nimellisesti (pun intended) torjutaankin.
- Ihmisen pitäminen itseistarkoituksena on määritelmällinen umpikuja. Mutta toisin kuin luennossa, rakkauden lisääminen kuvaan ei pelasta sitä. Jos murhanhimoinen diktaattori on itseistarkoitus, niin silloin siihen sisältyy hänen murhanhimonsa. Kun taas jos tarkoitus on rakastaa diktaattorista murhanhimo pois, niin silloin se periaate, että ei saa murhata, on korkeampi päämäärä kuin itse diktaattori. Näistä kumpikaan ei ole itseistarkoitus, vaan sitä voi olla vain Jumala. Moderniin ajatteluun kuuluu monessa kohdassa epäselvyys, jossa psyykkinen ihminen voi olla hämärästi löydettävissä Jumalan paikalta. Myös mutta ei pelkästään kun puhutaan altruismista, onnellisuudesta, elämästä lahjana, ilmaisesta armosta, rakkaudesta ja lähimmäisistä.
- Noin 53 minuutin kohdalla kokonaan ohitettu dia mainitsee kauniin ihmisyyden. Kauneuden voi parhaiten käsittää siten, että kaunis asia on "(totuuden valossa) haluttava tai halun kohteeksi sopiva". Hyve-etiikan käsittäminen rajatusti tämän synonyyminä jättää edelleen vastaamatta siihen, että mitä tarkalleen tulisi haluta: Tavoitellaanko tällä kaikella luonnollisen vai hengellisen ihmisen onnellisuutta? Näiden näkeminen samana asiana tai luonnollisen asettaminen etusijalle vie nominalismiin ja voluntarismiin.
- Dia 54 minuutin kohdalla sanoo tiettyjä luonteenpiirteitä itseisarvollisesti hyviksi ja rakastettaviksi, vaikka tarkoitti varmaan sanoa 'määritelmällisesti'. Itseisarvoisia ne olisivat vain jos ihminen käsitettäisi naturalistisesti. Muuten olisi hyve-etiikan sijaan parempi puhua "hyvemoraalista", koska käsitellyt hyveet ovat nimenomaan moraalisia. Moraali koskee ajattelun alueena keinoja ja välineitä. Tälle rinnasteisesti viisaus on eri asia älyllisenä hyveenä (Jumalan tunteminen, josta seuraa caritas, Jumalan rakastaminen) ja moraalisena hyveenä (prudentia, joka luennossa on mainittu). Voidaan jopa sanoa, että etiikka käsitteenä on korvike Jumalalle ja keino siirtää luomisen telos luomakunnan sisään.
- Luennossa sanotaan, että Jumala pyhittää ihmistä "jos ihminen ei estä". Moni kohta Raamatussa ja myös aikaisempi katolinen oppi antaa käsityksen, että pyhitys itsessään on ihmisen itse koetun tietämisen ja tahtomisen muuttumista, eli tapahtuu valintojen kautta. Luterilainen ajattelu usein välttelee ottamasta kantaa tähän. Mutta päätyy aina siihen, että pyhitys on ihmisen omalle tiedolle ja tahdolle näkymätöntä. Eli sitä ei voi edistää mitenkään. Paitsi ehkä osmoottisesti, oleskelemalla seurakunnassa.
- Kohdassa tunti ja 23 minuuttia edellinen huomioni tai huolenaiheeni luomisen teloksesta luomakunnan sisäisenä esitetään avoimesti tosiasiana. Hieman myöhemmin kahdestoista sovellus tekee ilmeiseksi, että ihmisen kulttuurin ja yhteisöjen katsotaan olevan "jumalallistuneita". Keskiajan ajattelun mukaan tämä käänne on psyykkisen ihmisen luulemista hengelliseksi ihmiseksi.