Kiitos tästä videosta Katri. Selitit nuo asiat todella selkeästi. Mulla itselläni on usein yksinäisyyden tunteita vaikka asunkin perheeni kanssa ja sillai mutta usein välttelen heidän kanssaan puhumista syystä että kokemus on negatiivinen lähes aina. Minulla on kuitenkin elämässäni ihminen kuka korvaa sen kaiken vaikka puhummekin vain tekstaamalla netissä. Hänen tapaamisensa jälkeen olen itse kasvanut ihmisenä todella paljon ja oppinut luottamaan häneen täysin. Oma tilanteeni on samankaltainen kuin hänen tilanteensa sillä erolla että hänen perheensä vihaa häntä. Kulttuuri on syynä tähän. Kuitenkin hän on vahva, mutta minut tavattuaan ja yli puolen vuoden seurustelun jälkeen hän sanoi ettei ilman minua eläminen olisi kovin helppoa enään. Viime keväänä se olisi vielä onnistunut mutta ei enään mikä tarkoittaa että minusta on tullut hänelle hyvin tärkeä aivan kuten hänestä minulle. Tiedän että hänellä on noita päiviä jolloin mikään ei tunnu miltään. Hän kutsuu sitä tylsistymiseksi mutta tosiasiassa se olisi korjattavissa sillä että hän pystyisi viettämään vaikka vain tunnin tai pari minun tai jonkun muun ihmisen kanssa. Erikseen on tunne missä mikään ei tunnu miltään. Se kuulemma kestää pari päivää ennen kuin se menee ohitse. Videosi perusteella ymmärsin mistä se johtuu ja nyt pystyn jopa selittämään saman hänelle minkä toivon auttavan käsittelemään tuota tunnetta. Ehkäpä hän oppisi myötätuntoa myös noiden meditaatio harjoitusten avulla. :) Kiitos paljon Katri! Jatka videoiden tekoa sillä nämä ovat todella hyviä ja mielenkiintoisia. Se että sinulla on ADHD ja ettet aina muista aivan kaikkea on ihan ok. Ei sinun tartte selittää joka ikistä yksityiskohtaa kunhan pointti ja pääasiat tulevat selväksi. Toivon sulle mahtavaa päivää!
Tää on hyvä. Käsittelen työssäni paljon tätä aihetta. Teen töitä mielenterveyskuntoutujien kanssa. Yksi näisyys tai kokemus yksinäisyydestä on hyvin vahvasti läsnä koko ajan.
Joo, ja sit se kokemus yksinäisyydestä ja erillisyydestä - joka voi olla aivokemiallista alkuperää - saattaa taas masentaa ja sitä kautta vaikuttaa negatiivisesti aivokemiaan. Ja tietenkin moni mielenterveysongelmainen on eristäytynyt itse sairastumisen myötä sosiaalisista suhteista - esim kun ei mene töihin, ei jaksa olla ihmisten kanssa tekemisissä jne. Ne on hankalia kierteitä jos ei oivalla miten se kokemus yksinäisyydestä syntyy.
Oivallus on isossa osassa tässä. Monilla on ihmisiä ympärillä, mutta juuri se sairaus/haasteet on luonut sen olon, tai sen että itsetunto on mennyt rikki ja koetaan itsensä vähäpätöiseksi. Vaikka ihmisiä on ympärillä se oma sisäinen tunne alkaa voimistua siitä että on irrallinen tai huonompi ihminen kuin muut ja siitä alkaa kierre.
Omassa aikuisiässäni ei ole ollut ainuttakaan ihmistä, joka olisi pitänyt säännöllisesti yhteyttä, vain muutama lyhyehkö seurustelujakso, ja olen nyt 40. Vanhemmat ovat olleet alkoholisteja, joskin enimmäkseen työssäkäyviä, ja laiminlöivät jo kasvatukseni. Isä on haudassa, ja äiti ei välitä minun ongelmistani. Ja vaikka välittäisikin, on hän täysin kyvytön näyttämään sellaista. Isän henkinen väkivalta ja äidin heitteillejätöt lapsena ja teini-iässä varmisti sen, että olen kärsinyt ahdistuneisuudesta koko elämäni ajan. Puheterapiakaan ei sitä juuri helpota. Olen ollut yksin yli 20 vuotta, myös lähes kaikki joulut ja syntymäpäivät. Äiti ei pidä yhteyttä, vaan minua huomattavasti tärkeämpi on hänelle nykyinen miehensä, joka pahoinpiteli ja alisti häntä humalassa jo suhteen alussa. Jos muistutan tästä miehen vahingollisesta vaikutuksesta jo ennestään etäisiin väleihimme, seuraa siitä välittömästi äkäinen puolustusreaktio tämän miehen hyväksi, jonka ansiosta äitini sai suhteen alussa potkut töistä, silmänsä mustaksi ja antoi tämän myös aivopestä itsensä vihaamaan minua, poikaansa, koska yritin aikoinaan puuttua väkivaltaan. He ovat olleet olleet nyt 20 vuotta yhdessä, eikä minulla ole mitään sijaa äitini, joka on ainut omaiseni, elämässä. Voin sanoa, että kaikesta tällaisesta seuraa niin valtava pahanolontunne ja katkeruus elämää kohtaan, että tiedostan varsin hyvin loppuelämäni olevan vain vääntämistä, että kokisin elämän edes siedettävänä. Ainoa asia mistä pidän nykymaailmassa, on luonto. Voin todeta myös sen, että ainakin julkisella puolella mielenterveyspalveluiden taso on melko heikko. Se luottaa lääkkeiden ihmeelliseen voimaan, joista ei ole varsinkaan traumaattisissa ongelmissa mitään hyötyä.
Vilkkaassa työelämässä ei ehdi yksinäisyyttä kokea. Lomat ovat pahimpia, varsinkin kesällä kun on monta viikkoa omaa aikaa. Voi olla viikkoja ettei näe ketään/ei juttele kenenkään kanssa. Näissä tapauksissa tuntee olonsa täysin arvottomaksi ja turhaksi.
Yksinäisyys voi musertaa. Yksinäisyys on myös voimavara ja vahvuus, kun sen oikein oivaltaa. Ymmärrän tietysti, että jokainen kulkee omia polkujaan ja toisille sen teema on erittäin sosiaalinen, suku- ja perhekeskeinen, eletään niin paljon toisten kautta kuitenkin. Kukin tyylillään. Itse puhun taas siitä toisen pään kokemuksesta, eli yksinelämisestä, vetäytyväisyydestä, nautinnosta olla itsensä kanssa rehellisesti ja aidosti. Ei välttämättä tarvitse mitään muuta, kun tässä on jo niin paljon. Oikeastaan kaikki olennainen! Kun onni, tasapaino, kepeys, intohimo ja monet muut hyvät asiat tulee pintaan minusta lähtöisin, eikä siihen tarvita muita, niin hyvin menee. Toisinaan paremmin, toisinaan vähän heikommin. Siksi kait päätinkin syntyä tänne upeaan Suomeen, jos niin tosiaan päätin (aika sen selvittäkööt). Täällähän on mitä mainioimmat puitteet harjoitella itsensä hyväksymistä ja omien polkujensa kulkemista. Luonto jo ihan lähtökohtaisesti muokkaa siihen suuntaan, rakas äitimaa, kaunis luonto ja sen vuodenvaihteet ja elementit. Koen "yksinäisyyttä" muiden ympärillä oikeastaan silloin, kun en ole "samalla tasolla" muiden kanssa. Tai että meillä ole enää mitään yhteistä, ei enää mitään annettavaa. Sanottavat on sanottu, tehdyt on tehty. Move on. Tai että siihen liittyy joku kokemattomuus / blokki. Itseään on hyvä pyrkiä parantamaan / kehittämään, kun nihkeyksiä ilmenee mutta on myös paljon sellaista joka on juuri nyt niinkuin on ja ihan syystä. Että kaikkea ei tarvitse myöskään lähteä hampaat irvessä muuttamaan (mielellään ei hampaat irvessä oikein mitään, niin ajattelen minä), tärkeämpää ehkä usein vain hyväksyä itsensä sellaisena kun on. Se jo itsessään parantaa monia blokkeja ihan huomaatta, tai huomaa sen viimeistään sitten myöhemmin kun lähdetään taas ihmisten kanssa kanssakäymistä harjoittelemaan. Olen ihan konkreettisesti yksin, itseni kanssa. Niin on moni muukin täällä. Joskus viikkoja, joskus kuukausia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin yksinäinen. Että olisin masentunut, tai että olisin jotenkin "rakkauden ulkopuolelle". Ei todellakaan! Ehkä usein juurikin siinä universaalin rakkauden lähettyvillä. Ajatusten tasoilla ollaan aina yhteydessä, ja kun tunnen oloni itsevarmasti, niin ei ole yksinäisyyttä, tylsyyttä tai jotain hyljätyksi tulleen tuntua. En tarvitse muita määrittämään mitä olen, "mahdollistamaan" minua jotenkin, tehdä kaikkea spedeä että saan muilta hyväksyntää. Ei, riittää että rakastan itseäni ja hyväksi itseni sellaisena kuin olen ja pystyn täyttymään itsestäni. Eikä se ole mitään huonolaatuista itsekeskeisyyttä. Päinvastoin, tervettä itsekkyyttä parhaimmillaan! Kun en ole niin elossa, niin silloin olen irrallinen (muihin ja osittain myös itseeni). Voi olla päiväkohtaista (miten energiat menee, millä jalalla herätään), miten olen syönyt, ehkä en ole liikkunut tarpeeksi, pyöritellyt nakertavia ajatuksia tarpeettomasti (yleensä aina muualta saatuja, muiden "uutisia", muiden totuuksia), jne. Sitten kun olen ELOSSA, niin ole yhteydessä. Eikä siihen välttämättä tarvita edes ketään muita. Riittää kun olen yhteydessä itseeni, ilossa ja nautinnossa. Tottakai sitä silloin näyttäytyy vaivattomasti parhaimmassa valossa myös muillle. Teeskentelemällä ei asiat parane, jos joku puoli minussa haluaa tulla pintaan. Olkoot iloa ja rakkautta, tai vihaa ja ahdistusta. Nyt ymmärrän, että kolikon kummallakin puolella on oma merkityksensä. Niin "valolla" kuin "pimeälläkin", tai ylä- ja alamäkiähän tämä elämä on. Se tuntuu kuuluvan niin kirjaimellisesti tähän ihmiskokemukseen, vuodesta toiseen, että se on parasta vain hyväksyä. Toisinaan on paska päivä, toisiaan taas aivan loistava. Paska päivä antaa taas uutta hehkua sille loistavalle (nostaa omaan arvoonsa). Ja toisinaan "paska päivä" palauttaa myös sopivasti maan tasalle, itseni tasalle, loistavien päivien jälkeisistä pilvilinnoista. Elämä osaa tasapainottaa sopivalla tavalla, ja antaa sen minkä pystyy milloinkin ottamaan vastaan. Taitaa olla niin, että hyvin monille miehille yksinoleminen on aika luontaista. Silloin kun se ei ole enää sitä ihmisrakkauden raastavaa kaipuuta (väliaikainen addiktio, eri asia kun todellinen universaali rakkaus ilman siteitä) tai jotain tuheron himoa. Sit pääsee aika helposti itsensä tasalle, kun ei tarvitse enää ketään muuta "mahdollistamaan" minua. Minussa on jo kaikki olennainen. Sieltä tulee sitä tekemisen meininkiä, iloa, kepeyttä, mustaa huumoria, välillä aika roisiakin. Ja kun loppujen lopuksi nekin on vain sanoja (tai ajatuksia), jotka ei TODELLISUUDESSA loukkaa ketään (lähinnä ilahduttaa minua suuresti juuri siinä hetkessä), niin ehkä sen "roisin" termin voisi myös pikku hiljaa jättää sinne vanhaan maailmaan. Se on kuitenkin sellaista tietynlaista huumoria, joka tulee hyvin puhtaana sisältä päin. Ihan kuin sielusta lähtöisin. Se mikä on "liian roisia" on usein vain ulkopuolelta tullutta sensurointia ja mielensäpahoitusta. Eipä tarvitse enää ottaa samalla tavalla muiden ongelmia omiksi ongelmikseni. Ne on heidän ongelmiaan, piste. Hoitakoot jokainen oman tonttinsa ja pesänsä. Ehkä sitten kun mies sopivalla tavalla "vapautuu", niin hänestä tulee usein esim. se viiltävä huippukoomikko. Niillä areenoilla ei paljoa naisia näy, varsinkaan oikeasti hauskoja. Elämä on sen verran kasvattanut, ajatustyötä on tehty, ettei tarvitse enää harjoittaa tarpeetonta itsesensuuria vaan antaa palaa! Mahtavalla sykkeellä kohti alkavaa vuotta!
Itse oon yksinäinen kun en osaa luoda ystävyyssuhteita. Olen kuitenkin jo 24-vuotias eikä tässä iässä helposti löydäkkään kavereita. Masennus sekä työttömyys on vaikeuttanut ihmissuhteiden luomisessa.. Ei ole paikkaa missä tutustua ihmisiin. Harrastuksiin ei ole varaa.
En vähättele mitenkään kokemuksiasi, en ole itsekään kovin kummoinen luomaan ystävyyssuhteita. Haluan vain sanoa, että olet "vasta" 24-vuotias ja todellinen elämä on juuri oikeastaan alkamassa. Muutama vuosi eteenpäin ja olet taatusti ihan toisella asteella, toivon sitä todella. Viimeistään kolmenkympin tienoilla alkaa todellakin tapahtumaan. Se että muuttuuko ystävien / suhteiden luonti sen selvemmin sulavammaksi, aika näyttäkööt... Mutta alat nousemaan paremmin omaan voimaasi, kysymään tärkeitä kysymyksiä ja sitä kautta vetämään puoleesi vaivattomammin sitä samantasoista seuraa. Kevyesti verkkoja vesille, sopiva ripaus itsevarmuutta mukaan, itseään ihmisten ilmoille ja jo vain! Mut se noista ajatuksistani tähän väliin. Missä päin asustelet? Harrastuksien ei tarvitse välttämättä maksaa mitään, tai sitten tarpeita ehkä kertaluontoisesti ja nekin käytettynä edullisesti. Ei se oikeastaan ole rahakysymys, yhteiskunta ja puitteet ovat vain tehneet siitä sellaisen trendin / ajatusmallin päähämme. Pistät ulkovaatteet päälle ja lähdet kävelylenkille / seikkailemaan / tutkimaan luontoa? Ei maksa mitään ja tekee aina NIIN hyvää. Auttaa masennukseenkin, kun pääsee raikkaaseen ilmaan / vapaisiin energioihin ja luonnonelementtien äärelle. Keuhkot oikein täyteen, kevyemmin tai vähän raskaammin itsensä läkähdyksiin ja sit ei ole enää edes masalle enää tilaa kun on hyvällä tavalla out. On vain euforia, voimaantunut olo, silmät loistaa! Tai sitten jos siellä o julkisia saunoja, niin sinne vain puhdistumaan, rentoutumaan, voimistumaan ja tapaamaan samanlaisia ihmisiä. Meillä täällä Tampereella on ihan älyttömästi erilaisia saunoja ja usein vesien äärellä. Mikä on intohimosi? Mistä pidät? Mitä haluisit kokeilla? Missä olet hyvä? Ala kysymään itseltäsi mitä haluat seuraavaksi, lähdet kokeilemaan / kokemaan / tekemään sitä ja löydät samanhenkisiä ihmisiä saman toimen / harrastuksen ympäriltä, ja sieltä löytyy mahtavia ihmisiä! Ihan juuri siitä syystä, koska he ovat sinun tasollasi. He pitävät samoista asioista, ja se on kaikki niin paljon luontevampaa. Työttömiä on tässä ajassa paljon ja monet olisivat varmasti mielissään kun pääsisivät vaikkapa yhteislenkille / juttulemaan tärkeimmistä päälimmäisistä yms. Oiskohan Facessa joku lenkkiryhmä sun alueen ihmisille, pistät sinne vaikka toivetta seurasta tai tarjoat itseäsi? Siitä se lähtee.
Paljon samaistuttavia aiheuta sinulla. Tällä hetkellä itsellä juuri sellainen tyhjä, yksinäinen ja turha olo. Toisaalta olen fyysisesti superväsynyt, että kai se siitä taas kun vähän saan levättyä.
Sorry,en tajua miksi pitää puhua näin vakavasta asiasta kuin yksinäisyys että siitä lässytetään! Kun suuri osa yksinäisyydestä johtuu traumasta ja se on traumaperäistä,jonka takia myös valinnat elämässä mitkä on tehty on ollu huonoja ja omaan persoonaan sopimattomia. Mielestäni on ihan turha lähteä lässyttämään ja ja käydä esimerksi terapiassa asiasta kuin asiasta kuin vaikkapa että on yksinäinen. Ei pysty kuvittelemaan asiaa joka olis samalla tavalla härkää sarvista tyyppinen tilanne kuin yksinäisyys niin elkää läsdyttäkö siitä!!!se on loukkaus yksinäistä kohtaan.
Mää nautin yksinäisyydestä, se nautinto on aidoimmillaan, mää harvakseltaan nautin toisen ihmisen kans, hassua että mää odotan jotain toiselta, ihan kaveriltaki, enkä tarkoita mitään täydellisyyttä, koska se odotus on täysin turha, ei ketään pysty täydellisyyteen, se on tosiasia, mun silmissä ei ketään oo täydellinen, en oo mäkään, en oo superiakaan, eikä oo ketään muukaan, näin mää nään, ihan täydessä rehellisyydessä, siinä faktaa kaikille, kivaa ja mukavaa kuitenki on.
olen introvertti, tykkään olla yksin, " lataudun" yksin ollessa, en viihdy pitkiä aikoja ihmisten seurassa, rasitun sosiaalisista tilanteista, olen INTP introvertti !
Tiedän miten kurjalta tuntuu kun kokee olevansa aivan yksin ja ettei ole kavereita - saati alkaa pelätä ettei koskaan edes saa kavereita. Olen kokenut sellaista tunnetta monet kerrat elämässäni - myös silloin kun elämässä on ollut ihmisiä jotka välittävät minusta. Tunne voi johtua joskus ihan vain siitä, että olet nyt väsynyt, kuormittunut, juonut alkoholia tai muuten ns. huonossa hapessa ja siksi et pysty tuntemaan yhteyttä muihin ihmisiin vaikka sellaisia olisi elämässäsi. Voitko esimerkiksi halata jotain eläintä (tai ihmistä), hieroa itseäsi vaikka tennispallolla tai vaikka käydä halaamassa puuta tai tyynyä. Se saisi elimistösi erittämään oksitosiinia, joka auttaa tuntemaan yhteenkuuluvuutta muiden kanssa. ❤️
Kiitos tästä videosta Katri. Selitit nuo asiat todella selkeästi. Mulla itselläni on usein yksinäisyyden tunteita vaikka asunkin perheeni kanssa ja sillai mutta usein välttelen heidän kanssaan puhumista syystä että kokemus on negatiivinen lähes aina.
Minulla on kuitenkin elämässäni ihminen kuka korvaa sen kaiken vaikka puhummekin vain tekstaamalla netissä. Hänen tapaamisensa jälkeen olen itse kasvanut ihmisenä todella paljon ja oppinut luottamaan häneen täysin. Oma tilanteeni on samankaltainen kuin hänen tilanteensa sillä erolla että hänen perheensä vihaa häntä. Kulttuuri on syynä tähän.
Kuitenkin hän on vahva, mutta minut tavattuaan ja yli puolen vuoden seurustelun jälkeen hän sanoi ettei ilman minua eläminen olisi kovin helppoa enään. Viime keväänä se olisi vielä onnistunut mutta ei enään mikä tarkoittaa että minusta on tullut hänelle hyvin tärkeä aivan kuten hänestä minulle. Tiedän että hänellä on noita päiviä jolloin mikään ei tunnu miltään. Hän kutsuu sitä tylsistymiseksi mutta tosiasiassa se olisi korjattavissa sillä että hän pystyisi viettämään vaikka vain tunnin tai pari minun tai jonkun muun ihmisen kanssa. Erikseen on tunne missä mikään ei tunnu miltään. Se kuulemma kestää pari päivää ennen kuin se menee ohitse.
Videosi perusteella ymmärsin mistä se johtuu ja nyt pystyn jopa selittämään saman hänelle minkä toivon auttavan käsittelemään tuota tunnetta. Ehkäpä hän oppisi myötätuntoa myös noiden meditaatio harjoitusten avulla. :) Kiitos paljon Katri! Jatka videoiden tekoa sillä nämä ovat todella hyviä ja mielenkiintoisia. Se että sinulla on ADHD ja ettet aina muista aivan kaikkea on ihan ok. Ei sinun tartte selittää joka ikistä yksityiskohtaa kunhan pointti ja pääasiat tulevat selväksi.
Toivon sulle mahtavaa päivää!
Tää on hyvä. Käsittelen työssäni paljon tätä aihetta. Teen töitä mielenterveyskuntoutujien kanssa. Yksi näisyys tai kokemus yksinäisyydestä on hyvin vahvasti läsnä koko ajan.
Joo, ja sit se kokemus yksinäisyydestä ja erillisyydestä - joka voi olla aivokemiallista alkuperää - saattaa taas masentaa ja sitä kautta vaikuttaa negatiivisesti aivokemiaan. Ja tietenkin moni mielenterveysongelmainen on eristäytynyt itse sairastumisen myötä sosiaalisista suhteista - esim kun ei mene töihin, ei jaksa olla ihmisten kanssa tekemisissä jne.
Ne on hankalia kierteitä jos ei oivalla miten se kokemus yksinäisyydestä syntyy.
Oivallus on isossa osassa tässä. Monilla on ihmisiä ympärillä, mutta juuri se sairaus/haasteet on luonut sen olon, tai sen että itsetunto on mennyt rikki ja koetaan itsensä vähäpätöiseksi. Vaikka ihmisiä on ympärillä se oma sisäinen tunne alkaa voimistua siitä että on irrallinen tai huonompi ihminen kuin muut ja siitä alkaa kierre.
@@nuudelimuusikko1608 minulle on käynyt noin ☹
Omassa aikuisiässäni ei ole ollut ainuttakaan ihmistä, joka olisi pitänyt säännöllisesti yhteyttä, vain muutama lyhyehkö seurustelujakso, ja olen nyt 40. Vanhemmat ovat olleet alkoholisteja, joskin enimmäkseen työssäkäyviä, ja laiminlöivät jo kasvatukseni. Isä on haudassa, ja äiti ei välitä minun ongelmistani. Ja vaikka välittäisikin, on hän täysin kyvytön näyttämään sellaista. Isän henkinen väkivalta ja äidin heitteillejätöt lapsena ja teini-iässä varmisti sen, että olen kärsinyt ahdistuneisuudesta koko elämäni ajan. Puheterapiakaan ei sitä juuri helpota. Olen ollut yksin yli 20 vuotta, myös lähes kaikki joulut ja syntymäpäivät. Äiti ei pidä yhteyttä, vaan minua huomattavasti tärkeämpi on hänelle nykyinen miehensä, joka pahoinpiteli ja alisti häntä humalassa jo suhteen alussa. Jos muistutan tästä miehen vahingollisesta vaikutuksesta jo ennestään etäisiin väleihimme, seuraa siitä välittömästi äkäinen puolustusreaktio tämän miehen hyväksi, jonka ansiosta äitini sai suhteen alussa potkut töistä, silmänsä mustaksi ja antoi tämän myös aivopestä itsensä vihaamaan minua, poikaansa, koska yritin aikoinaan puuttua väkivaltaan. He ovat olleet olleet nyt 20 vuotta yhdessä, eikä minulla ole mitään sijaa äitini, joka on ainut omaiseni, elämässä. Voin sanoa, että kaikesta tällaisesta seuraa niin valtava pahanolontunne ja katkeruus elämää kohtaan, että tiedostan varsin hyvin loppuelämäni olevan vain vääntämistä, että kokisin elämän edes siedettävänä. Ainoa asia mistä pidän nykymaailmassa, on luonto. Voin todeta myös sen, että ainakin julkisella puolella mielenterveyspalveluiden taso on melko heikko. Se luottaa lääkkeiden ihmeelliseen voimaan, joista ei ole varsinkaan traumaattisissa ongelmissa mitään hyötyä.
Vilkkaassa työelämässä ei ehdi yksinäisyyttä kokea. Lomat ovat pahimpia, varsinkin kesällä kun on monta viikkoa omaa aikaa. Voi olla viikkoja ettei näe ketään/ei juttele kenenkään kanssa. Näissä tapauksissa tuntee olonsa täysin arvottomaksi ja turhaksi.
Yksinäisyys voi musertaa. Yksinäisyys on myös voimavara ja vahvuus, kun sen oikein oivaltaa. Ymmärrän tietysti, että jokainen kulkee omia polkujaan ja toisille sen teema on erittäin sosiaalinen, suku- ja perhekeskeinen, eletään niin paljon toisten kautta kuitenkin. Kukin tyylillään. Itse puhun taas siitä toisen pään kokemuksesta, eli yksinelämisestä, vetäytyväisyydestä, nautinnosta olla itsensä kanssa rehellisesti ja aidosti. Ei välttämättä tarvitse mitään muuta, kun tässä on jo niin paljon. Oikeastaan kaikki olennainen! Kun onni, tasapaino, kepeys, intohimo ja monet muut hyvät asiat tulee pintaan minusta lähtöisin, eikä siihen tarvita muita, niin hyvin menee. Toisinaan paremmin, toisinaan vähän heikommin. Siksi kait päätinkin syntyä tänne upeaan Suomeen, jos niin tosiaan päätin (aika sen selvittäkööt). Täällähän on mitä mainioimmat puitteet harjoitella itsensä hyväksymistä ja omien polkujensa kulkemista. Luonto jo ihan lähtökohtaisesti muokkaa siihen suuntaan, rakas äitimaa, kaunis luonto ja sen vuodenvaihteet ja elementit.
Koen "yksinäisyyttä" muiden ympärillä oikeastaan silloin, kun en ole "samalla tasolla" muiden kanssa. Tai että meillä ole enää mitään yhteistä, ei enää mitään annettavaa. Sanottavat on sanottu, tehdyt on tehty. Move on. Tai että siihen liittyy joku kokemattomuus / blokki. Itseään on hyvä pyrkiä parantamaan / kehittämään, kun nihkeyksiä ilmenee mutta on myös paljon sellaista joka on juuri nyt niinkuin on ja ihan syystä. Että kaikkea ei tarvitse myöskään lähteä hampaat irvessä muuttamaan (mielellään ei hampaat irvessä oikein mitään, niin ajattelen minä), tärkeämpää ehkä usein vain hyväksyä itsensä sellaisena kun on. Se jo itsessään parantaa monia blokkeja ihan huomaatta, tai huomaa sen viimeistään sitten myöhemmin kun lähdetään taas ihmisten kanssa kanssakäymistä harjoittelemaan.
Olen ihan konkreettisesti yksin, itseni kanssa. Niin on moni muukin täällä. Joskus viikkoja, joskus kuukausia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin yksinäinen. Että olisin masentunut, tai että olisin jotenkin "rakkauden ulkopuolelle". Ei todellakaan! Ehkä usein juurikin siinä universaalin rakkauden lähettyvillä. Ajatusten tasoilla ollaan aina yhteydessä, ja kun tunnen oloni itsevarmasti, niin ei ole yksinäisyyttä, tylsyyttä tai jotain hyljätyksi tulleen tuntua. En tarvitse muita määrittämään mitä olen, "mahdollistamaan" minua jotenkin, tehdä kaikkea spedeä että saan muilta hyväksyntää. Ei, riittää että rakastan itseäni ja hyväksi itseni sellaisena kuin olen ja pystyn täyttymään itsestäni. Eikä se ole mitään huonolaatuista itsekeskeisyyttä. Päinvastoin, tervettä itsekkyyttä parhaimmillaan!
Kun en ole niin elossa, niin silloin olen irrallinen (muihin ja osittain myös itseeni). Voi olla päiväkohtaista (miten energiat menee, millä jalalla herätään), miten olen syönyt, ehkä en ole liikkunut tarpeeksi, pyöritellyt nakertavia ajatuksia tarpeettomasti (yleensä aina muualta saatuja, muiden "uutisia", muiden totuuksia), jne. Sitten kun olen ELOSSA, niin ole yhteydessä. Eikä siihen välttämättä tarvita edes ketään muita. Riittää kun olen yhteydessä itseeni, ilossa ja nautinnossa. Tottakai sitä silloin näyttäytyy vaivattomasti parhaimmassa valossa myös muillle. Teeskentelemällä ei asiat parane, jos joku puoli minussa haluaa tulla pintaan. Olkoot iloa ja rakkautta, tai vihaa ja ahdistusta. Nyt ymmärrän, että kolikon kummallakin puolella on oma merkityksensä. Niin "valolla" kuin "pimeälläkin", tai ylä- ja alamäkiähän tämä elämä on. Se tuntuu kuuluvan niin kirjaimellisesti tähän ihmiskokemukseen, vuodesta toiseen, että se on parasta vain hyväksyä. Toisinaan on paska päivä, toisiaan taas aivan loistava. Paska päivä antaa taas uutta hehkua sille loistavalle (nostaa omaan arvoonsa). Ja toisinaan "paska päivä" palauttaa myös sopivasti maan tasalle, itseni tasalle, loistavien päivien jälkeisistä pilvilinnoista. Elämä osaa tasapainottaa sopivalla tavalla, ja antaa sen minkä pystyy milloinkin ottamaan vastaan.
Taitaa olla niin, että hyvin monille miehille yksinoleminen on aika luontaista. Silloin kun se ei ole enää sitä ihmisrakkauden raastavaa kaipuuta (väliaikainen addiktio, eri asia kun todellinen universaali rakkaus ilman siteitä) tai jotain tuheron himoa. Sit pääsee aika helposti itsensä tasalle, kun ei tarvitse enää ketään muuta "mahdollistamaan" minua. Minussa on jo kaikki olennainen. Sieltä tulee sitä tekemisen meininkiä, iloa, kepeyttä, mustaa huumoria, välillä aika roisiakin. Ja kun loppujen lopuksi nekin on vain sanoja (tai ajatuksia), jotka ei TODELLISUUDESSA loukkaa ketään (lähinnä ilahduttaa minua suuresti juuri siinä hetkessä), niin ehkä sen "roisin" termin voisi myös pikku hiljaa jättää sinne vanhaan maailmaan. Se on kuitenkin sellaista tietynlaista huumoria, joka tulee hyvin puhtaana sisältä päin. Ihan kuin sielusta lähtöisin. Se mikä on "liian roisia" on usein vain ulkopuolelta tullutta sensurointia ja mielensäpahoitusta. Eipä tarvitse enää ottaa samalla tavalla muiden ongelmia omiksi ongelmikseni. Ne on heidän ongelmiaan, piste. Hoitakoot jokainen oman tonttinsa ja pesänsä.
Ehkä sitten kun mies sopivalla tavalla "vapautuu", niin hänestä tulee usein esim. se viiltävä huippukoomikko. Niillä areenoilla ei paljoa naisia näy, varsinkaan oikeasti hauskoja. Elämä on sen verran kasvattanut, ajatustyötä on tehty, ettei tarvitse enää harjoittaa tarpeetonta itsesensuuria vaan antaa palaa! Mahtavalla sykkeellä kohti alkavaa vuotta!
Itse oon yksinäinen kun en osaa luoda ystävyyssuhteita. Olen kuitenkin jo 24-vuotias eikä tässä iässä helposti löydäkkään kavereita. Masennus sekä työttömyys on vaikeuttanut ihmissuhteiden luomisessa.. Ei ole paikkaa missä tutustua ihmisiin. Harrastuksiin ei ole varaa.
En vähättele mitenkään kokemuksiasi, en ole itsekään kovin kummoinen luomaan ystävyyssuhteita. Haluan vain sanoa, että olet "vasta" 24-vuotias ja todellinen elämä on juuri oikeastaan alkamassa. Muutama vuosi eteenpäin ja olet taatusti ihan toisella asteella, toivon sitä todella. Viimeistään kolmenkympin tienoilla alkaa todellakin tapahtumaan. Se että muuttuuko ystävien / suhteiden luonti sen selvemmin sulavammaksi, aika näyttäkööt... Mutta alat nousemaan paremmin omaan voimaasi, kysymään tärkeitä kysymyksiä ja sitä kautta vetämään puoleesi vaivattomammin sitä samantasoista seuraa. Kevyesti verkkoja vesille, sopiva ripaus itsevarmuutta mukaan, itseään ihmisten ilmoille ja jo vain!
Mut se noista ajatuksistani tähän väliin. Missä päin asustelet? Harrastuksien ei tarvitse välttämättä maksaa mitään, tai sitten tarpeita ehkä kertaluontoisesti ja nekin käytettynä edullisesti. Ei se oikeastaan ole rahakysymys, yhteiskunta ja puitteet ovat vain tehneet siitä sellaisen trendin / ajatusmallin päähämme. Pistät ulkovaatteet päälle ja lähdet kävelylenkille / seikkailemaan / tutkimaan luontoa? Ei maksa mitään ja tekee aina NIIN hyvää. Auttaa masennukseenkin, kun pääsee raikkaaseen ilmaan / vapaisiin energioihin ja luonnonelementtien äärelle. Keuhkot oikein täyteen, kevyemmin tai vähän raskaammin itsensä läkähdyksiin ja sit ei ole enää edes masalle enää tilaa kun on hyvällä tavalla out. On vain euforia, voimaantunut olo, silmät loistaa! Tai sitten jos siellä o julkisia saunoja, niin sinne vain puhdistumaan, rentoutumaan, voimistumaan ja tapaamaan samanlaisia ihmisiä. Meillä täällä Tampereella on ihan älyttömästi erilaisia saunoja ja usein vesien äärellä.
Mikä on intohimosi? Mistä pidät? Mitä haluisit kokeilla? Missä olet hyvä? Ala kysymään itseltäsi mitä haluat seuraavaksi, lähdet kokeilemaan / kokemaan / tekemään sitä ja löydät samanhenkisiä ihmisiä saman toimen / harrastuksen ympäriltä, ja sieltä löytyy mahtavia ihmisiä! Ihan juuri siitä syystä, koska he ovat sinun tasollasi. He pitävät samoista asioista, ja se on kaikki niin paljon luontevampaa. Työttömiä on tässä ajassa paljon ja monet olisivat varmasti mielissään kun pääsisivät vaikkapa yhteislenkille / juttulemaan tärkeimmistä päälimmäisistä yms. Oiskohan Facessa joku lenkkiryhmä sun alueen ihmisille, pistät sinne vaikka toivetta seurasta tai tarjoat itseäsi? Siitä se lähtee.
Paljon samaistuttavia aiheuta sinulla. Tällä hetkellä itsellä juuri sellainen tyhjä, yksinäinen ja turha olo. Toisaalta olen fyysisesti superväsynyt, että kai se siitä taas kun vähän saan levättyä.
Mutta kilpirauhasen vajaatoiminta ei selitä koko yksinäisyyttä..
Onko yksinäisyyden tunne lapsuuden kokemus kun ei ole saanut apua.
Musertava häpeä tunne tekee yksinäiseksi.
Sorry,en tajua miksi pitää puhua näin vakavasta asiasta kuin yksinäisyys että siitä lässytetään! Kun suuri osa yksinäisyydestä johtuu traumasta ja se on traumaperäistä,jonka takia myös valinnat elämässä mitkä on tehty on ollu huonoja ja omaan persoonaan sopimattomia. Mielestäni on ihan turha lähteä lässyttämään ja ja käydä esimerksi terapiassa asiasta kuin asiasta kuin vaikkapa että on yksinäinen. Ei pysty kuvittelemaan asiaa joka olis samalla tavalla härkää sarvista tyyppinen tilanne kuin yksinäisyys niin elkää läsdyttäkö siitä!!!se on loukkaus yksinäistä kohtaan.
Mihin neurologiseen poikkeumaaan tuo tyhjyys ja turtuneisuus liittyy? Kiitos taas hyvästä videosta
Vata Pia Tunne-elämän epävakauteen.
Mää nautin yksinäisyydestä, se nautinto on aidoimmillaan, mää harvakseltaan nautin toisen ihmisen kans, hassua että mää odotan jotain toiselta, ihan kaveriltaki, enkä tarkoita mitään täydellisyyttä, koska se odotus on täysin turha, ei ketään pysty täydellisyyteen, se on tosiasia, mun silmissä ei ketään oo täydellinen, en oo mäkään, en oo superiakaan, eikä oo ketään muukaan, näin mää nään, ihan täydessä rehellisyydessä, siinä faktaa kaikille, kivaa ja mukavaa kuitenki on.
Mul o semmone et on tosi paljon kavereita mut sit ku on ees 1tunni yksi nii tuntuu et ois masennus ja tosi kova yksinäisyys
olen introvertti, tykkään olla yksin, " lataudun" yksin ollessa, en viihdy pitkiä aikoja ihmisten seurassa, rasitun sosiaalisista tilanteista, olen INTP introvertti !
Oon yksinäinen... ❤️💔😭😭😭
En oo varma onko mulla kamui
Tiedän miten kurjalta tuntuu kun kokee olevansa aivan yksin ja ettei ole kavereita - saati alkaa pelätä ettei koskaan edes saa kavereita.
Olen kokenut sellaista tunnetta monet kerrat elämässäni - myös silloin kun elämässä on ollut ihmisiä jotka välittävät minusta.
Tunne voi johtua joskus ihan vain siitä, että olet nyt väsynyt, kuormittunut, juonut alkoholia tai muuten ns. huonossa hapessa ja siksi et pysty tuntemaan yhteyttä muihin ihmisiin vaikka sellaisia olisi elämässäsi.
Voitko esimerkiksi halata jotain eläintä (tai ihmistä), hieroa itseäsi vaikka tennispallolla tai vaikka käydä halaamassa puuta tai tyynyä. Se saisi elimistösi erittämään oksitosiinia, joka auttaa tuntemaan yhteenkuuluvuutta muiden kanssa. ❤️
"My friends tell me I have an intimacy problem. But they don't really know me."
- Garry Shandling
Mitä voi tehdä kun ei mitään ole tehtävissä
Ajattele sitä Jumalan valoa, mikä ympäröi koko sun perhettä, sun lapsia, ystäviäs ja koko maailmaa
@@ThickMolasses Jumala paskoo päälleni koko ajan, nyt olen täynnä sitä kaikkea ja minulle riittää,
Mikä niin sapettaa?
@@ThickMolasses Elämä.
@@nightrider5112 Kai ymmärsit mun sarkasmia?