Juttutuulella podcast, jakso 37: Lapsen itsemurha ja kuinka siitä voi selvitä
HTML-код
- Опубликовано: 5 мар 2024
- Kun isä menettää tyttärensä itsemurhan myötä koko maailma romahtaa. Tuska on sanoinkuvaamaton, vie elämänhalun myös muulta perheeltä ja lyö polvilleen tavalla, jossa raastavinta on kohdata kysymykset, joihin tietää, ettei koskaan tule saamaan vastauksia.
Lapsen itsemurha pyöräyttää ylösalaisin sisuskalut ja koko maailman. Shokin jälkeen edessä on kaikkien mahdollisten tunteiden läpikäynti ja taistelu oman itsetuhoisuuden kanssa. Prosessin jälkeen mikään ei ole entisellään.
Elämän arvokkuuden ja tämän hetken Jarno näkee traumaattisen kokemuksen jälkeen täysin uudessa valossa. Merkityksellistä hänelle on olla hyvä ihminen ja tehdä hyvää muille entistä enemmän. Hänellä ei ole enää tarvetta koko ajan pyrkiä johonkin, vaan hän on oppinut elämään enemmän hetkessä katkeroitumatta ja syyllistämättä. Kohtaamaan ja olemaan läsnä tavalla, joista ennen oli aina kiirehtinyt pois. Antamaan tilaa toisten kokemuksille vähättelemättä, vierelle jääden.
Vaikka suru ja kaipaus on jäänyt ikuiseksi matkakumppaniksi Jarnon arkeen, nauru ja huumorikin on saanut palata arkeen pieninä helpottavina tuulahduksina. Muistojakaan kukaan ei vie. Siksi Jarnon tarina muistuttaa meitä vaalimaan hetkiämme rakkaiden kanssa kuin aarteita, sillä koskaan emme voi tietää milloin näemme lähimmäisen viimeistä kertaa.
”Tyttäreni oli niin menevä, aina pää kolmantena jalkana menossa joka paikkaan. Hän oli iloinen ja kavereita oli ympäri suomea. Kaikki tykkäs hänestä tosi paljon.
Me oltiin hyvin samanlaisia. Kun lähettiin johonkin, ni sit lähettiin, ja usein jouduttiin palaamaan takas kotiin, kun puolet tavaroista unohtui.
Hän koki elämän vahvasti. Sekä ylä - ja alamäet usein tosi rajusti. Kun oli kivaa, oli tosi kivaa. Ja kun asiat oli huonosti, ne oli usein tosi huonosti. Hänen oli vaikea hallita ja käsitellä tunteitaan. Puhumattomuus alkoi lisääntyä. Toki täytyy itsekkin kattoa peiliin. Olinko silloin isä, joka oikeasti kuunteli. Häntä masensi, mutta ei hän puhunut edes koulun psykologille. Makasi sängyssä omassa huoneessaan omissa oloissaan yhä enemmän ja vetäytyi.
Tapahtuneen jälkeen olen pohtinut, kuulemmeko riittävästi mitä ympärillä olevat ihmisemme yrittävät kertoa? Otammeko riittävän tosissaan sen kokemuksen minkä kanssa toinen kamppailee?
Uskallammeko tuottaa silti myös pettymyksiä lapsille. Sitä pelätään yhtä paljon kuin puhumista vaikeista asioista. Lapsia ja nuoria pitää suojella, mutta pyrimmekö suojelemaan vastoinkäymisiltä kaikin keinoin, vaikka ne pettymyksenkin tunteet kuuluisi elämään yhtä lailla kuin positiiviset asiat. Kun eihän lapset opi ratkomaan ongelmia ja vaikeita tilanteita ja tunteita, jos niille ei tule niitä riittävästi ja sallita kipuiluakin. Eli näen negatiiviset asiat siinä mielessä positiivisina, koska ne valmistaa meitä kaikkia kestämään ja prosessoimaan tulevaisuudessa ongelmia, joita kaikille eteen tulee. Siksi tunnetaitoja tulisi opetella ja vaikenemisen kulttuurista luopua lopullisesti.
Puhukaa. Toivon sydämeni pohjasta; puhukaa.”
Kiitos haastattelusta, kiitos rohkeudesta, voimia tulevaisuuteen ❤!
Ei toimi puhuminen kaikille. Vihasin sitä että minut pakotettiin ns.ammatti-auttajien pakeille, he kiillottivat oman uransa kilpeä ensimmäiseksi, vasta kolmas oli auttava persoona, oikealla paikalla työssään, mutta en käynyt juttelemassa siksi että itse sitä tarvitsin, minut pakotettiin menemään. Eikä minulla ollut ystäviä joiden kanssa puhua, ne ns. ystävät jäivät tragediassa pois elämästäni. En halunnut vertaistukiryhmiin enkä sururyhmiin. Yhden kerran kävin ja sekin oli ehkä liikaa. Haluan miettiä yksikseni asiat läpi. Kukin käy tragedioita ja suruja läpi omalla tavallaan.
Nykypäivänä on koulussa tuta eli tunnetaito tunteja.